Olen jotenkin taas ajautunut olotilaan, jossa ei ole hyvä olla. Tiedän, yksi suuri syy on huominen pakollinen tapaaminen SR:n kanssa. Odotan ja pelkään sitä. Tai en pelkää itse tapaamista, vaan pelkään jo etukäteen sitä kamalaa pettymyksen tunnetta ja olotilaa, mikä näistä kohtaamisista on väistämättä viimeaikoina seurannut. Edellisestä kerrasta alan toipua nyt vasta, ja heti on odotettavissa matalapainetta pikaisen nousujohdanteen jälkeen.

Viimeksi tapasimme SR:n kanssa noin 1,5 kk. sitten. Tapaaminen juontui minun halustani lopettaa näennäinen ystävyys. Kirjoitin SR:lle kirjeen, jossa kuvailin tilanteen ja pyrin perustelemaan, miksen enää voisi tavata. Kuten SR:n vastauksestakin käy ilmi, hän jätti pallon minulle tapaamisien suhteen, ja kirjettä seuranneessa puhelussaan myös ilmaisi tahtovansa tavata vielä "viimeisen kerran", ja puhua asiat selviksi. Ettei mikään jäisi kaivelemaan, ja etten olisi varmasti loukkaantunut mistään. No, totta helvetissä mä olin/olen loukkaantunut. Mutta loukkaantunut siitä, ettei se mies enää rakasta mua niinkuin ennen. Enhän mä sitä voinut sille myöntää. Joka tapauksessa siis sanoin, että ok, suostun tapaamaan, mutta haluan myös, että sille tapaamiselle järjestetään aikaa. En halunnut mitään pikaista kahvilakäyntiä, josta on helppo monella tekosyyllä paeta,  jos ei halua katsoa totuutta silmiin. Puolin ja toisin. Niinpä sinkosin pallon takaisin SR:lle sanoen, että kun sulla on vapaa viikonloppu, niin ilmoittele.

Ajattelin, että heitin viimeisen valttikorttini tuleen, että en varmasti kuulisi SR:stä enää. Että olin antanut hänelle oikotien ulos hankalasta asiasta. SR kuitenkin yllätti, noin 3 vkon päästä keskustelustamme ehdotti tapaamista.

Alku meni hienosti, skarppasin, ja olin mielestäni korrekti. Unohduin kyllä välillä tuijottelemaan SR:ää, mutta laitettakoon se viinin piikkiin. Istuimme siis iltaa, ei liiemmin sivuttu itse asiaa. Sanoinkin SR:lle jossain vaiheessa, että on aika vaikea alkaa varta vasten puhumaan vaikeista asioista. Varsinkin kun muuten juuri sinä iltana meillä oli erityisen hauskaa keskenämme. Siis aikuisten oikeasti kivaa, ja nautimme taas toistemme seurasta. Hänkin nautti, näin sen hänestä.

Tuli kotiinlähdön aika, enkä olisi halunnut, että ilta vielä päättyy. Taistelin mielessäni kytevää ajatusta vastaan, mutta tunteet ehtivät järjen edelle, ja niinpä kutsuin itseni SR:n luo yömyssylle. Jo matkalla alkoi kaduttaa, ja yritinkin sopertaa jotain kotiinlähtemisestä. Enhän mä tietenkään mihinkään lähtenyt. Mielessä vilisti edellinen vierailu SR:n kodissa (upea kattohuoneisto merinäköalalla Helsingissä). Mietin, kuinka jo silloin olin ikään kuin tajunnut olevani väärässä ympäristössä. SR kuuluu suomenruotsalaiseen, varakkaaseen sukuun, ja "poikamiesboksi" on tyylillä ja kalliilla maulla sisustettu. Toisin kuin minun pieni idyllinen rivitalokaksioni H:gin lähiössä, jonka sisustus on suunniteltu sopivaksi lapsi-ja koira-yhäidin arkeen. Tuo edellinen ilta päättyi SR:n toivomuksesta hänen viereensä. Ei seksiä tosin, mutta läheisyyttä, hyväilyä ja yhdessäoloa.

Seksi on jonkinasteinen tabu SR:lle. Sitä harrastamalla sitoutuu toiseen, hänen näkemyksensä mukaan. Ja on moneen otteeseen sanonutkin, että jos nyt siihen ryhdymme, se on paluu alkupisteeseen. "So fucking what?", minä ajattelin. Sinnehän mä juuri haluasinkin. Niihini mielettömiin fiilareihin takaisin, mitä silloin oli.

Anyway, menin SR:lle tietäen, että ratkaisu ei ollut kovin viisas. SR oli ollut koko illan melko torjuva ja välttelevä, ainakin kosketuksiani kohtaan, joten osasin jo itsekin varoa istumasta sohvalla liian lähelle tai olemaan hipaisematta ohikulkiessani. Eikö olekin ärsyttävää!!! Tähän pätee sanonta "Niin lähellä, mutta niin kaukana". Yllätys olikin melkoinen, koska SR tuntui nyt muuttaneen mieltään, ja muistaneensa kuinka ihana olinkaan. Halasi, suuteli niskaa, oli hellä. Pelkäsin kuitenkin vastata noihin eleisiin, koska halusin näyttää, että selvityisin voittajana tästä koko sopasta.

SR alkoi pikkuhiljaa puhua nukkumaanmenosta. Sanoin, että mene vain. Että soittaisin taksin, ja lähtisin pikimmiten kotiin. SR venytti iltaa, ei mennyt nukkumaan, keksi verukkeita etten lähtisi vielä. Siinä hetkessä nautin tilanteesta, näin niin hänen lävitseen. Näin, että hänen teki mieli pyytää jäämään yöksi, mutta joku miehisen ylpeyden ripe esti häntä tekemästä niin. Vihdoin, kun nousin soittaakseni taksin, hän sai sanottua, josko sittenkin jäisin. Jäinhän minä.

Menimme siis sänkyyn, muttei tälläkään kertaa seksiä. Vain olemista. Sain kuulla kuinka "taikakäteni" tuntuvat aina yhtä hyvälle, sain kuulla miten paljon hän oli kaivannut läheisyyttäni. Silloin sanat olivat mannaa korvilleni, mutta jälkeenpäin itsekseni melkein suutuin hänen puheistaan, jotka eivät kuitenkaan tarkoittaneet mitään.

SR:n nukahdettua lähdin kotiin, en sanonut hänelle mitään, en jättänyt lappua. Halusin vain pois. Halusin pois siitä fiktiosta, mitä elin sen illan. Halusin äkkiä kotiin, jotta voisin aloittaa surutyöni jälleen alusta.

Tuon illan jälkeen olemme nähneet kerran lyhyesti työn merkeissä. Kommunikointia on ollut viestein, ehkä yhden käden sormilla laskettuna. Hyvin asiallista, ei sanallakaan mainintaa kyseisestä illasta.

****

Huomista ajatellen, tavallaan toivoisin, että sekin olisi jo ohi. Jotta voisin jo päästä taas suremaan, ja antaa murheen tulla. Tämä on viimeinen "pakollinen" tapaaminen. Tämän jälkeen ei ole enää mitään oikeaa eikä väärää syytä tavata SR:ää. Pelkään, että huomenna näen suhteemme lopulliset hautajaiset.

Ja samalla yritän olla pelkäämättä...koska kuten toisessa blogissa hiljattain puhuttiin, pahimmilla peloilla on tapana toteutua.