No niin, minäkin nyt sitten päätin siirtää blogini ajatukseni.netiin. Uudet tarinat löytyvät osoitteesta http://unessani.ajatukseni.net. 

Jumituinpa tässä pohtimaan näitä outoja tuntemuksiani liittyen SR:ään, ja ihan vaikka näihin kirjoituksiini täällä. Lueskelin niitä läpi, ja tosiaan pystyy rivien välistä tulkitsemaan sen ahdistuksen, tuskan ja ikävän, jota olen ajoittain tuntenut. Mutta niistä pystyy myös näkemään, että olen itse ruokkinut itseäni kuvittelemaan, että SR haluaisi minusta vielä jotain. Ehkä olen tahtomattani yrittänyt roikkua kiinni siinä Suuressa Rakkaudessa, tajuamatta, että kyseessä on kuitenkin vain Suuri Pettymys.

Nyt tekisi mieli pyyhkiä pois kaikki nuo aiemmat kirjoitukset, koska tuntuu, että ne on kirjoittanut joku toinen persoona. Enhän mä ole voinut viikko sitten rakastaa jotain ihmistä, jota kohtaan tunnen nyt vain syvää halveksuntaa? Ei kai se ole mahdollista? Olen ollut sellaisessa tunnelukossa tämän ihmisen kanssa, etten ole edes pystynyt etsimään avainta. Tai aina kun avain on ollut saatavilla, on SR omilla teoillaan tai sanomisillaan heittänyt sen kaivoon. Tavallaan olen jo kertaalleen ollut "kuivilla" koko tyypistä, viime keväänä. Kunnes tuli, ja kertoi eronneensa. Se ja sitä seuranneet tapahtumat saivat minut luonnollisesti kuvittelemaan vaikka mitä. Ja rakastumaan siihen ajatukseen. En sokkona vaan halunnut tajuta, ettei se mies enää minusta välittänyt, siis oikeasti välittänyt.

Ystävyyspaskat sun muut SR:n puolelta tulleet ehdotukset olivat juuri sitä, mistä voisin saarnata kuukauden yhtä soittoa. Sitä, että halutaan pitää vielä sillat auki, jos vaikka siltä alkaa tuntumaan. Sitä, että toinen tavallaan alistuu olemaan pelinappulana, joka juoksee kädet avoimina luo, kun vaan kerran viheltää.

Mä ihan oikeasti halveksun SR:ää nyt. Mun mielestä se käyttäytyi ensinnäkin viime tapaamisella kaikin puolin tökerösti, ihan suoraan johdatteli tietyin tavoin mua harhaan, ja lopulta nöyryytti kaiken kansan nähden. "Mä haluan vaan olla sulle rehellinen". Siis voi vittu, olisiko se ollut mulle rehellinen siellä helvetin hienossa kesäpaikassaan? Sielläkö se olisi mulle sitten kertonut, että "kutsuin sut tänne, koska mulla on uus tyttöystävä kotona, niin en voinut sinne viedä"? Lisäksi vielä parit tekstiviestittelyt tuon jälkeen laskivat vaan pisteitä entisestään. Tää on kamalaa kirjoittaa tähän, mutta se ihminen etoo mua nyt ja mä en ihan oikeasti pystyisi tapaamaan sitä missään olosuhteissa. En edes ammattimaisesti työn merkeissä. Mun ammattitaitoni ei riitä paskan käsittelyyn, niin se vaan on. Joten toivotan vilpittömästi onnea, en suinkaan SR:lle, vaan tälle uudelle rakkaudelle. Sillä sitä onnea tullaan vielä tarvitsemaan. En jaksa uskoa, että SR:n kaltainen ihminen lopulta pystyy muuttumaan, ja uusia uskottomia suhteita on varmasti luvassa.

Jotta kirjoitukseni ei täysin kumoaisi kaikkea aikaisemmin kirjoittamaani, haluan kuitenkin sanoa, että se SR, johon aikoinaan rakastuin, oli vilpittömän hyväntahtoinen ja hieno ihminen. Se aito rakkaus aikoinaan näkyi niin selvästi, etten hetkeäkään sitä ole epäillyt. Herttainen ja suloinen kuvaavat SR:ää sellaisena, kuin minä hänet tunsin. Luulenkin, että ikävöin edelleen jollain tasolla sitä ihmistä historiasta. Tätä nykyistä en edes välittäisi tuntea. 

Voi että, selailin tässä muutamaa blogia ihan sattumanvaraisesti. Kaikkia niitä yhdisti kirjoittajan kokema syvä masennus. Toisilla oli lääkitys, toisilla ei. Yhtä kaikki nuo ihmiset pystyivät hyvin kirjoitustensa kautta välittämään sen tuskan ja ahdistuksen sisältään. Vähän taas kyllä pysäytti miettimään omaa asemaansa. Toiset tosissaan hautoo itsemurhaa, ja ihan oikeasti ne käyvät selviytymistaistelua, että jaksaisivat edes huomiseen. Että mieli ei pysty näkemään mitään hyvää enää missään asiassa, ja että helpoin keino selviytyä on siirtyminen ajasta ikuisuuteen. Ja että noille asioille ei oikeasti voi itse mitään, että se masennus on niin syvällä ja tiukassa, ettei omin keinoin pääse ylös. Että omia aivojaan pitää lääkitä, jotta ne ymmärtäisivät, ettei kaikki toivo ole menetetty. Että toivo on se, joka kuolee viimeisenä.

Huh, kylläpä olen todella onnekas ihminen. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut, ja varmasti tulee vastakin, niin ikinä en ole menettänyt uskoani huomiseen. Jostain aina kaivan sen energian, jolla tartun asioihin, ja jatkan eteenpäin. Mikä parasta, pystyn itse hallitsemaan itseäni, aivoni toimivat suurinpiirtein siten, kun niitä käskytän (jos ei huomioida joitain heikkona hetkenä kirjoiteltuja tekstareita.Esim..). Tiedän suurinpiirtein, mitkä ovat seuraukset millekin, mistä kaikki johtuu, ja mitä minä itse voin tehdä asioille, jotta olo helpottuisi. Asioihin tarttuminen on joskus työlästä, ja yllättävän pitkään ihminen kestää vaikka mitä. Ehkäpä siksi, ettei tajua elävänsä helvetissä. Mutta olen hemmetin ylpeä siitä, että minä itse olen kiivennyt ulos sieltä helvetinkuilusta, ja noussut jaloilleni, niin että voin todeta eläväni.

Ulkoisestikin asiani ovat hyvin. Mitä nyt muutama liikakilo aina kiukuttaa, mutta itsepähän ne evääni syön. Olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että olen viehättävä ja miellyttävä ihminen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Huolehdin ulkonäöstäni ja haluankin näyttää hyvältä, jos ei muuta,niin itseäni varten. Minulla on kiva pieni koti (tosin vuokrasellainen eron jälkeen, mutta oma on vielä hakusessa), ihana ja näppärä poika, kaksi uskollista saksanpaimenkoiraa (joiden kanssa jälleentapaaminen on aina yhtä riemukasta, vaikka olisin vaan vienyt roskat). Harrastus, jossa on ripaus yhteiskuntavastuuta (pelastus-, etsimis yms. humaanit toiminnot koirien kanssa), ripaus jännitystä (suojelukoira), ja pilvin pimein uuden oppimista. Minulla on hyväpalkkainen työ, missä viihdyn, ja missä ei tarvitse kuluttaa itseään loppuun, ja voi vaikka kirjoitella blogiinkin välillä. Molemmat vanhempani ovat elossa, ja aina tukenani tarvittaessa. Löytyy pikkusisko, joka kohta suunnittelee tekevänsä minusta tädin. Minulla on ystäviä, jotka tarvitsevat minua, ja tukevat, jos minä tarvitsen heitä.

Ihan oikeasti, nyt kun näitä oikein listaa, niin kyllä mulla on peruspalikat kunnossa. En ehkä elä omaa unelmaani, mutta perusnormien mukaan hyvin. En oikeastaan kaipaa sen ihmeemmin mitään. Jos nyt jotain pitäisi nimetä, niin se lämmin kainalo olisi kovin tervetullut toisinaan, ja kyllähän tässä sillon tällöin käy mielessä, että yksi pieni taaperokin elämäni mahtuisi, jos vaan olosuhteet olisivat oikeat. Ja tietenkin raha-asiat voisivat olla paremmalla mallilla, mutta ongelmat eivät siltä osin ole ikuisia, ja maksamalla ne lähtee.

Olen ihan oikeasti pahoillani kaikkien niiden masentuneiden ihmisten puolesta, jotka eivät enää näe toivonkipinää, jotka oikeasti hukkuvat omaan pahaan oloonsa. Haluaisin niin auttaa, jos osaisin.

"Ei maailmanloppua koskaan tule, sillä Australiassa on jo huominen"

Viime yön uni oli kokonaisuudessansa kamalan hämmentävä, ja vielä herätessäni olin jossain oudossa tilassa, enkä oikein tiennyt mikä oli totta ja mikä ei.

Unessa olin kirkon portailla, jossa oli paljon väkeä. Kurkin ihmisten yli, ja etsin selvästi tiettyä henkilöä. Kirkon portaiden alapäässä seisoi ex-puolisoni ja SR sulassa sovussa. SR vilkutteli minulle, yritti siinä selkeästi tehdä itsensä huomatuksi, luuli, että etsin häntä. Mutta en etsinyt SR:ää unessa. Vaan yhtäkkiä väkijoukon keskeltä tuli pitkä vaalea mies, joka kaappasi minut syliinsä, ja suuteli sellaisella hellyydellä ja rakkaudella, että maistelin huuliani vielä herättyänikin :). Väkijoukko hurrasi ja taputti käsiään, ja joku huusi "Vihdoinkin!". Unessa tunsin ihan mielettömiä rakkaudentunteita tuota miestä kohtaan, mutta en pystynyt erottamaan hänen kasvojaan. Kun sitten näin hänen kasvonsa, järkytyin. Kyseinen mies oli SR:n vanhempi veli. Järkytyksestä huolimatta lähdin tuon miehen mukaan, ja nämä rappusten alapäässä seisseet exäni katselivat peräämme itkien.

Olihan skitsofreeninen fiilis tosiaan, kun heräsin. Unientulkinta on minulle yhtä vierasta kuin heprea, mutta siinä mielessä erikoista, että harvoin muistan näkemiäni unia, mutta tätä en kyllä varmaan hetkeen unohda!!!

 

Silmät ovat lyijynraskaat. Siis väsyttää ihan kamalasti, ja on väsyttänyt koko päivän. Nukuin melko hyvin, mitä nyt viimeöinen vieraani tuli aamukahdeksalta jo herättelemään. Siinä sitten kuskasin kaverin jatkamaan juhlimista johonkin, ja lähdin lenkille. Lenkin jälkeen kotiin aamupalalle, sitten vielä sänkyyn loikoilemaan. Pari tuntia nysväilyä kotona, sitten taas lenkille tuohon järkyttävään hyiseen ja tuuliseen marraskuiseen sateeseen. Puolitoistatuntia jaksoin samoilla metsässä, ja sen jälkeen lähdin äitini luo saunomaan ja syömään. Kunnon perinteinen karjalanpaisti, aah...mahtavaa. Maha pulleana lähdin ajelemaan takaisin kotiin, ja taas piti ottaa pikku levot. Vielä viimeiset pinnistelyt, käväisin vihdoin ostamassa uuden digisovittimen, ja nappasinpa siihen samalla kanavapaketin. Kyllä nyt kelpaa surffailla :). Vielä pikaiset pissitykset koirille, ja nyt olen siinä kunnossa, että voisin kaatua sänkyyn.

Nämä kelit ovat vihonviimeisiä ihmisen psyykkiselle terveydelle, ja varsinkin koiranomistajille. Monta kertaa päivässä saat lähteä kastumaan, ja tassuja kuivaillaan meilläkin kahdeksan kpl per ulkoilureissu. Eikä se edes auta, viimeistään silloin kun karva kuivuu, löytyy lattioilta sellaisia hiekkadyynejä, että Yyterikin kalpenisi. No, itsepä on valinta tehty, ja siis kestettävä. Mutta väitän kyllä kivenkovaan, että viime talvi, ja nyt tämä talvenalun irvikuva ovat olleet aika poikkeuksellisia. Ei näin märkää ole ennen ollut, vai onko? Vai kultaako aika vaan muistot tässäkin asiassa? Joka tapauksessa pimeys ja märkyys ovat nyt pahimpia kirosanoja meikäläiselle, en yksinkertaisesti siedä tätä. Ja minkä voin asialle? Nada. Joten siis siedän ja kärsin :)

No, päätä pystyyn vaan. Ja muuten, tänään on jo kolmas päivä peräkkäin, jolloin SR ei ole pystynyt ujuttautumaan ajatuksiini. Ei ikävän merkeissä, eikä edes hyvien ajatusten merkeissä. Se ihminen on haihtunut mun päästä nyt johonkin. Mutta ei hätää, eiköhän se sinne vielä tiensä löydä. Vähintään ottamalla itse yhteyttä jossain odottamattomassa tilanteessa. Joka tapauksessa nautin tästä. Kolmeen vuoteen en ole muuta tehnyt kuin vatvonut SR:ää. Kolme päivää ilman tuntuu satumaiselta. Poikakin sanoi tuossa, että "sä olet ollut ihan hirveän kiva mulle äiti, sä et äksyile enää yhtään". Vitsi, että lämmitti sydäntä. Niin se varmaan on, että kaiken sen stressin keskellä ei vaan ole pystynyt kunnolla edes näkemään omaa ahdistunutta käyttäytymistään.

Toivottavasti tämä olotila kestäisi mahdollisimman kauan. On niin ihmeen hyvä olla.