En tiedä, johtuuko tuosta ulkona vallitsevasta perus syyskelistä, vai mistä, mutta on jotenkn alavireinen fiilis ollut sen jälkeen kun palasin reissusta kotiin. Jotenkin taas kaikki tuli tulvana mieleen, ihan kaikki. Hyvät ja huonot hetket, eikä pelkästään SR:n osalta, vaan yleisesti en osaa nyt taas nauttia mistään. Vaikka hyvä muistutus taas elämän yllätyksellisyydestä oli nuo Jokelan koulun tapahtumat, Järkyttävää.

Minun tapauksessani sentään kukaan ei ole kuollut. Tai no, rakkaus on kuollut. Minun oman elämäni tragedia. On vaan niin vaikea käsittää, miksei mistään tullut mitään? Miten se toinen pystyi noin vain unohtamaan kaiken? Juuri se, joka sanoi, ettei voi enää koskaan elää ilman minua?? Mä en tajua. Nyt just ottaa taas niin kipeesti, että tekis mieli huutaa.

Minä en asialle enää mitään voi, olen korttini pelannut. Joten nyt lopetan valittamisen, ja alan piristämään itseäni....öh, en vaan vielä tiedä miten, mutta keksin jotain :)

Nyt kun SR (hehheh) on puheenaiheena, niin pakko vielä pohdiskella hiukan..... Mistähän johtuu, että jatkuvasti palaa takaisin murehtimaan samaa?

Reilu vuosi sitten, kun ensimmäistä kertaa halusin erota, olinkin kesän aika omillani. Ei paljon nähty, mutta yhteyksiä pidettiin kyllä. Sinä kesänä tapasin harrastuksen merkeissä Kesämiehen. Oltiin yhteisessä muutaman päivän kestävässä tapahtumassa keskellä kuuminta kesää. Silmäpeliä oli koko viikon, ja viimeisenä iltana ilmassa leijaillut sähkö tiivistyi, ja karkasimme omille teillemme. Se ilta oli fantastinen, istuttiin sylikkäin laiturilla, saunottiin, uitiin...ja tietenkin rakasteltiin. Jälkeenpäin tuntui, kuin koko ilta olisi ollut satua. Lähdimme saunalta omiin mökkeihimme nukkumaan, numeroita ei vaihdettu. Aamulla ei enää nähty toisiamme. Mietin tuota Kesämiestä pitkään sen jälkeen, taisin hiukan ihastua. Se osoitti minulle, että minulla on mahdollisuus vielä rakastua, kunhan oikea sattuisi kohdalle. Ja kunhan SR pysyisi pois kuvioista. Vaan eipä pysynyt, syksyn mittaan tapailtiin taas, mutta mikään ei ollut enää oikein entisensä. Niinpä pistin lopullisen niitin SR:n ja minun suhteelle vuosi sitten syksyllä. No, eihän se tietenkään vielä siihenkään jäänyt, mutta koko suhteen luonne muuttui. Ja siihen SR:kin aina viittaa, että tuon eron jälkeen hänkin vihdoin ymmärsi, ettei meistä tule mitään. Niin hän sanoo tuossa alempana kirjeessään, ja niin hän on sanonut minulle kasvot vastakkainkin. Hmph...melkein samassa lauseessa, kun muisti kertoa miten kosketukseni tuntuu yhtä taianomaiselta kuin ennenkin. No kevät oli ja meni, ja siihen liittyi paljon toivoa ja uskoa paremmasta, kunnes kävi ilmi, että olin luullut ja toivonut turhia. Ja päätin siis lopettaa näennäisen ystävyydenkin kesän päätteeksi.

Joka tapauksessa, jälleen tänä kesänä tapasin Kesämiehen. Sama sävähdys meni lävitseni kun näin hänet taas. Mietin, miten suhtautua? Emmehän olleet vaihtaneet sanaakaan edellisen kesän jälkeen, ja kuten sanoin, oli tuo ilta ollut niin tarunomainen, etten itsekään ollut varma oliko se tarua vai totta.

Kesämies avasi pelin, ja tuli kyselemään kuulumisia. Pyysi anteeksi, koska oli aamulla joutunut poistumaan aikaisin kolleegansa matkaan. Sanoi, että oli hävettänyt, että kaikki oli jäänyt sillä tavalla auki. Sanoi, että oli kaivannut ja ajatellut minua usein kuluneen vuoden aikana. Itse en ollut mitenkään asiaa sen enempää ajatellut, lähinnä harmitellut, ettei tullut vaihdettua yhteystietoja.

Ilta oli ihana, ja pitkästä aikaa oli hyvä olla. Ajattelin, että jospa sittenkin oli tällä maailmalla vielä hyvää annettavanaan. Niin kauan olin räpistellyt epämääräisessä suhteessa SR:n kanssa, että olin jo väsynyt uskomaan, että mikään koskaan muuttuisi.

Sovimme Kesämiehen kanssa, että vietettäisiin jälleen viimeinen ilta yhdessä. Ilta alkoikin lupaavasti, ja Kesämies oli suloinen ja huomaavainen. Jotain kuitenkin tapahtui, ja kun tapahtuman yhteiset päätösbileet alkoivat olla lopuillaan, ilmoitti Kesämies, että hän lähtee nyt nukkumaan. Menin ihan ymmälleni, meidänhän piti olla yhdessä! Olin jo mielessäni ehtinyt taas rantasaunaan, ja uppoutunut kaikkiin edelliskesän muistoihin. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni ja lähdin kävelemään pois mitään sanomatta. Kesämies juoksi perääni, ja sanoi, ettei halua erota näin. Sanoin, että haluan heti, tässä ja nyt, selityksen, mistä on kysymys. No, tulihan se sieltä. Kesämies on tahollaan onnellisesti naimisissa ja pienen tyttären isä. Kotoa oli tullut puhelu, joka ilmeisesti oli saanut omantunnon kolkuttamaan. Ja niin taas tunsin olevani hyväksikäytetty tiskirätti. Voi helvetti, että kiehuin silloin. Jokin napsahti, ja annoin Kesämiehen kuulla kunniansa. Ja luulenpa, että hän sai myös osakseen kaikki SR:ää kohtaan tuntemani turhautumisen tunteet. Niin siis taas erosimme, tällä kertaa verrattain ikävissä merkeissä.

Aamu oli harmaa ja sateinen, ja sydän karrella ihan kaikesta. SR:kin oli illalla laittanut viestiä, vastasin siihen jotain ylimalkaista, koska sillä hetkellä SR oli toissijainen elämässäni...tai siis niin luulin.

Edelleenkään minulla ei ollut Kesämiehen yhteystietoja, hänellä oli kyllä minun. En oikeastaan osannut edes pyytää hänen numeroaan, riitti kun hän soitti minulle, tuntemattomasta numerosta tosin. Enpä hölmöyksissäni silloin ymmärtänyt, että oli olemassa syy, miksei hän halunnut puhelinnumeroaan tietooni. Ei helvetti, kun sen tajusin, niin teki mieli huutaa ääneen. Luuliko se paska vielä, että soittelisin perään ja paljastaisin kesäromanssimme vaimolleen. Enhän minä ole sellainen!!!

Pääsin kotiin, lähdin isäni luo mökille selvittämään ajatuksiani. Muutama päivä kotiinpalun jälkeen Kesämies soitti. Pyysi anteeksi, ja sanoi, ettei halunnut loukata. Ja että kyse ei ollut minusta, ja että hänkin oli odottanut illalta paljon. Sanoin ymmärtäväni, ja pyysin myös anteeksi omaa käytöstäni (joka ehkä kuitenkin oli hiukan oikeutettua, eikö?). Sen koommin en ole Kesämiehestä kuullut.

Loma loppui, ja tavattiin taas SR:n kanssa. Sieltähän ne tulvahtivat, ihan yhtä voimakkaina kuin aina ennenkin, ne samat tunteet. Yritin ystävyyskuviota hetken, SR kutsui jopa uudelle kesä-asunnolleen (sitä ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua mökiksi) kylään. Kyläily tarkoitti laiturin pesemistä, kahvin juontia ja tyhjänpäiväistä höpöttelyä. Ei mitään henkilökohtaista romantiikasta puhumattakaan.

Ja loppu onkin jo tuttua tarinaa. Mutta ainakin sain pienen vihjeen siitä, että oikeasti vielä pystyn ihastumaan, ja ehkä rakastamaankin. Luottamaan? Enpä tiedä, kylmä vesi niskassa kangistaa pitkäksi aikaa. Pitäisi löytää lämmin suihku, pitkäksi aikaa, ehkä sitten.