Niin se vain on, että vaikka olen joskus tunnustautunut syksyihmiseksi, täytyy ilmeisesti pyörtää sanani nyt. Ulos kun katsoo, niin keli on niin ankea ja masentava, että on vaikea löytää siitä mitään hyvää. Joka paikassa on märkää, tihuttaa vettä, tuulee niin, että ripsiväritkin karisee. Sydänsuruisen painajaiskeli. Olisipa tässä nyt hän, jonka kainaloon käpertyisin koleutta karkuun.

Mutta eipä ole häntä. Ei ole, eikä tule.Ei viestiä, ei soittoa, ei mitään uutisia hänestä. Siinä mielessä ärsyttävä ihminen, että kunnioittaa viimeiseen asti toivomustani: "Älä enää soita minulle". Olisi edes kerran kapinallinen, ja soittaisi. Tämä SR ei ole koskaan edes humalapäissään sortunut "minä rakastan sinua aina"-puheluihin. Joskus olen sitä niin toivonut, että edes yksi heikko hetki tulisi hänelle. Edes kerran niin suuri kaipaus, että soittaisi. Mutta ei. Sieltä toiveitteni sillalta tulen sitten aina kovalla kolinalla ja ryminällä alas, tajunnan taas kertoessa, ettei toinen enää oikeasti välitä tarpeeksi soittaakseen.

Ystävyys. Mikä monimerkityksinen sana. Parhaimmillaan kahden ihmisen välinen syvä yhteys, pahimmillaan kirosana, jonka varjolla voidaan käyttää toista hyväkseen. Haluaisinhan minä olla SR:n ystävä. Mutta en pysty, enkä kaipaa enempää ystäviä, joilla ei ole aitoa kiinnostusta minuun. Hyvän päivän tuttuja on riittävästi entuudestaan.

Mutta nyt annetaan taas SR:lle ja ankealle syyssäälle piupaut, ja aletaan suunnittelemaan huomista Pariisin matkaa ;) Ja se toteutetaan oikeasti todella hyvän ystävän kanssa!

Kuulemisiin!!!!