Pohdinpa tuossa iltasella näiden hiukan yliluonnollistenkin aistien toimintaperiaatetta. Jos lähden omalta kohdalta oikein miettimään, millaisissa asioissa vaisto on yleisimmin ollut oikeassa, ovat ne olleet juurikin ihmissuhteisiin liittyviä. Ja useinmiten ne ns. negatiiviset tuntemukset ovat osoittautuneet oikeiksi, ainakin minun tapauksessani.Tämän minun ja SR:n suhteen osalta olen usein tuntenut, ettei meidän tarinamme ole vielä ohi. Että nyt elämme tietynlaista kasvuaikaa molemmat, irtaannutaan entisistä pitkistä parisuhteistamme, kokeillaan ehkä muita ihmissuhteita välillä vain palataksemme yhteen joskus huomattuamme, että olimme sittenkin ne oikeat toisillemme. Todennäköisimmin tässä tapauksessa kuitenkin puhuttelee itsesuojeluvaisto. Edellä kuvatuilla tuntemuksilla se yrittää suojata meitä henkiseltä romahdukselta, ylläpitää toivonkipinää, jota itse yritämme kovasti järjellä sammuttaa.

En osaa avata silmiäni muualle, olen vaan niin auttamattoman kiinni SR:ssä vielä. Uskottelen itselleni, että olen kuivilla, mutta en ole. Rakastan sitä miestä, vaikken todella tiedä enää miksi. Siksikö, että hän on saavuttamaton? Siksikö, että tiedän, etten häntä koskaan tule saamaan? Rakastaisinko häntä enää, jos hän nyt soittaisi, ja kertoisi, ettei sittenkään voisi elää ilman minua? En tiedä.

Tämä viikko on selvästi taas takapakkia tunneasioissa. Sisällä kuohuu ja ikävä painaa mieltä. Väsymyksellä on varmasti osansa asiaan, mutta alan olla väsynyt tähän. Haluan todella itseni takaisin, minut, joka jaksan aina, ja joka näen aina asiat positiivisesti. Nyt olen kiukkuinen, äksyilen pojalleni ja herään yöllä omaan itkuuni. Mutta vielä täältä noustaan....pelottaa vaan tuo kohtaaminen SR:n kanssa ensi viikolla.Tai lähinnä sen seuraukset.