Olen siis äitini tytär, myös henkisellä tasolla. Äitini on seurustellut 13 vuotta naimisissa olevan miehen kanssa. Eroja ja välirikkoja on ollut vuosien saatossa niin paljon, etten enää kaikkia muista, mutta samat kuviot ovat toistuneet siinäkin suhteessa. Lupauksia lupausten perään. Ja edelleenkään äitini ei osaa päästää irti. Verukkeina suhteen jatkamiselle kertoilee erinäisiä hyötynäkökulmia, kuten esim. autokyydit tarvittaessa paikasta toiseen, jonkinmoinen taloudellinen tuki aika ajoin ja lisäksi myös vapaus olla ja mennä.

Mies on siis ollut naimisissa koko heidän suhteensa ajan. Ensin eroa oltiin kovasti tekemässä, ei onnistunut - syy: vaimo ei halua. Seuraava tekosyy oli, että halutaan olla yhdessä, kunnes lapset ovat isoja. No, nyt on molemmat lapset lähteneet kotoa, ja liitto jatkaa samaa rataa.

Kummallista tässä on se, että miehen vaimo tietää äidistäni. Ovat keskustelleet jopa ihan rakentavastikin aikoinaan tästä. Tuolloin äitini kertoi rehellisesti, että haluaa myös itse eroon varatusta miehestä. Ettei halua tuhlata loppueläämäänsä nykyisessä roolissaan.

Tässä tapauksessa mies on sinnikäs, on meille lapsille, minulle ja siskolleni, vannonut ikuista rakkautta äitiäni kohtaan. Hän ei anna äitini lähteä suhteesta. Eräänkin kerran muistan, kun äitini oli hiljattain kertonut miehelle, että suhde on nyt ohi. Mies oli istunut lähes vuorokauden äitini oven takana ja itkenyt ja pyytänyt ettei tämä jättäisi häntä.

Miettikää, 13 helvetin vuotta!!!! Äitini täyttää tänä vuonna 60. Mies on 10 vuotta nuorempi.

 

Äitini ja isäni erosivat 20 vuotta sitten, yllätys yllätys, isäni lähdettyä toisen naisen matkaan. Äidin suruaika eron jälkeen kesti 5 vuotta, jolloin minä hoidin nuoremman sisareni lähes täysin. Pari vuotta sen jälkeen äitini tapasi tämän nykyisen "miehensä", ja on tavallaan hukannut siinä 13 vuotta elämästään.

Isälleni en osaa olla katkera erosta. Hän teki sen, mitä monen muun miehen pitäisi tehdä. Päätöksen. Ja lähti.

Toivottavasti en ikinä itse enää joudu tilanteeseen jossa rakastun varattuun mieheen. Tietoisesti en siihen lähde, mutta entä jos käy niinkuin joillekin meistä? Ettei edes tiedä, että toinen on varattu? Ennenkuin on jo tunteiden puolesta myöhäistä vetäytyä? Pelottavaa.

Toisaalta, onnellisiakin loppuja on lähipiirissä. Eräs ystäväni, joka samoihin aikoihin rakastui varattuun mieheen, kun minä SR:ään, ollen itsekin vielä tuolloin naimisissa, odottaa nyt lasta tuon miehen kanssa. He asuvat onnellisina miehen silloin rakenteilla olleessa omakotitalossa, ja elämä hymyilee.

Katkerako? Ehkä vähän, tunnustan.