Koko tämän nykyisen olotilani alkulähteet ulottuvat loppuvuoteen 2004. Olin kesällä aloittanut uudessa työpaikassani, ja paljon siis oli muodostunut uusia kontakteja työkuvioissa. Yksi niistä oli tämä tuleva Suuri Rakkauteni. Olimme toki tavanneet jo muutaman kerran syksyn mittaan, mutta sen suurempia tunnelmia ei ollut herännyt.

Tuli siis joulun aika, ja perinteiset kestitykset asiakkaillemme. Tuolloin voisin sanoa romanssimme (tai mikä ikinä olikaan) alkaneen. Illan aikana ei tapahtunut juuri mitään. Ellei tapahtumaksi lasketa sitä, että se ilta oli muuttava tulevan elämäni. Elinhän suht tasapainoista parisuhdetta avoliitossa poikan isän kanssa, oli uusi upea paritalo, viimeisen päälle autot, päällisin puolin kaikki ok. Tuosta suhteesta oli jo pitkään kuitenkin puuttunut minun osaltani se tärkein, rakkaus omaa puolisoaan kohtaan. Tiesin tekeväni väärin ex-miestäni kohtaan, suhde olisi pitänyt lopettaa jo paljon aiemmin.

Kävi siis kuitenkin niin, että SR:n kanssa kemiat loksahtivat paikoilleen. Vielä tuona pikkujouluyönä oli SR lähettänyt minulle viestin puhelimeeni, kertoen kuinka mahtava olin. Alkoi kiihkeä sähköpostikirjoittelu, tunnustelimme toistemme tuntemuksia ja ennen pitkää tavattiin. Siis ihan kahdestaan. Alkuun jarruttelin, vetosin molempien olemassaoleviin suhteisiin, siihen, että meillä oli velvoitteita. Että meidän pitäisi lopettaa, ennen kuin mitään alkaisikaan.

Vetovoima oli kuitenkin liian kova, ja salaiset tapaamisemme jatkuivat. Seksi tuli mukaan kuvaan vasta monta kuukautta tuon jälkeen, seuraavana vappuna. Olimme täysin riippuvaisia toisistamme, SR ehkä tuolloin vielä enemmän kuin minä.

Itse erosin miehestäni, joka puolestaan käynnisti uudenlaiset vaikeudet elämässäni, muttei niistä sen enempää tässä yhteydessä. SR jatkoi elämäänsä puolisonsa kanssa, uskoen kuitenkin parempaan huomiseen, kuten minäkin. Luottavaisena. Kuten ne tuhat muuta samanlaista tarinaa ovat osoittaneet, SR ei kuitenkaan halunnut luopua entisestä elämästään, muttei halunnut luopua minustakaan. Vuoden tapailemisen jälkeen tein ensimmäisen kerran irtiottoa tästä suhteesta. Hetken se kesti, kunnes palasimme yhteen entistä nälkäisempinä.

Vietimme upean kesän, SR piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Hän kutsui minut perheensä kesänviettopaikkaan saaristoon, söimme romanttisia illallisia, istuimme toistemme sylissä rantakallioilla ja puhuimme tulevaisuudesta. Olin edelleen niin luottavainen. Eihän toinen voi vilpittömästi sanoa rakastavansa, jos ei aikomuksena ole muuttaa asioiden laitaa. SR kertoi itkeneensä, kun lähdin saaresta kotiin. Ei voinut kuunnella yhteistä levyämme, ja odotti vain puhelin kädessä koska soittaisin.

Voi, rakastimme niin täysillä tuon kesän. Hän saattoi ikävissään soittaa keskellä yötä, haluten vain kuulla ääneni. Hän sanoi ystävilleen, ettei koskaan ollut tiennyt kaltaistani olevan olemassa. Sanoi löytäneensä jotain niin suurta, että se sattuu kohdalle vain kerran ihmiselämässä.

Mikä sitten meni pieleen? Tuli jälleen syksy ja uudet kiireet työkuvioissa. Tapaamiset harvenivat, ja minä aloin kyllästyä elämään SR:n ehdoilla. Sanoin, että haluan lopettaa. Hän itki, sanoi ,ettei halua menettää. Yritin kuitenkin pysyä tiukkana, koska olin ymmärtänyt, että tilanne ei koskaan muuttuisi. Ainakaan minun "edukseni". Siitä alkoi lopullinen erkaantuminen. SR halusi kuitenkin edelleen tavata, mutta ystävänä. Kokeilin sitäkin, vain kuitenkin todetakseni, että ei minusta ollut ystäväksi. En voinut olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, jota olin rakastanut koko sielullani.

Puoli vuotta tuon syksyisen eron jälkeen SR jälleen pyysi tapaamaan. Olimme toki tavanneet tuossa välissä, hyvin platonisesti kuitenkin, "ystävinä".

Tapasimme, hän kertoi eronneensa. Keskustelimme pitkään erosta ja hänen pitkästä suhteestaan. Puhuimme päätösten vaikeudesta ja ihmisten erilaisuudesta. Sanallakaan emme kuitenkaan sivunneet keskinäistä suhdettamme, ja sitä, miten ero tulisi siihen vaikuttamaan.

Vaikuttihan se, ehkä hieman toisella tavalla kuin olin odottanut. Tapasimme pian hänen toiveestaan, olimme molemmat olleet tahoillamme iltaa viettämässä. Hän pyytämällä pyysi, että saisi liittyä seuraani. Niin siis jatkoimme iltaa yhdessä. Hän pyysi minut kotiinsa, siihen pyhättöön, johon en ikinä ollut uskonut astuvani. Edelleen hän toivoi, että viettäisin yön hänen vieressään, pitäisin kiinni ja olisin lähellä.

Olin onnellinen, ajattelin, että vihdoinkin kaksi ihmistä saisi toisensa. Huh, kuinka väärässä olinkaan. Olin kai hänelle vain hetken yksinäisyyden täyte, tuttu ihminen jota sai pitää lähellään.

Koskaan, edes hänen vielä seurustellessaan, en koskaan painostanut häntä mihinkään. Niinpä nytkin päätin, että annan hänelle aikaa toipua erostaan, en halua mennä tyrkyttämään itseäni siihen väliin. Ajoittain kuitenkin kyselin kuulumisia tekstiviestein. Vastaukset olivat hyvin lyhyitä ja asiallisia, ja alkoi tuntumaan, että SR vältteli minua. Myöhemmin kävi ilmi, että hän teki sen tietoisesti, "etten vain alkaisi kuvittelemaan mitään". Kuitenkin hän itse, silloin kuin hänelle sopi, ehdotti tapaamisia, kutsui kylään, kahville jne. Olin pyörällä päästäni, en todella tiennyt mikä asemani oli. Olinko ystävä, vaiko rakastettu.

Lopulta sanoin hänelle, että nyt saa ystävyyspuppu loppua. Ensinnäkin oli mahdotonta edes yrittää olla ystävä, sanan varsinaisessa merkityksessä, kun välillämme vallitsi jatkuvasti jännite. Aina piti varoa mitä sanoo ja mitä tekee, ettei vain antaisi vääriä vaikutelmia toiselle. Heti, jos vähänkin sivusin yhteistä historiaamme, SR meni täysin lukkoon.

Niinpä siis jälleen tuli eron aika, tällä kertaa olen pysynyt päätöksessäni. Enää en kysele kuulumisia, en välitä. Näennäisesti. Oikeasti ikävöin, kaipaan ja rakastan. Vieläkin. Unohtamista vaikeuttaa vielä yhteiset työkuviot, jonka tiimoilta joudun kohtaamaan Suuren Rakkauteni vähintään kerran kuussa. Jokaisen tapaamisen jälkeen kuluu viikko jos toinenkin toipumiseen.

Tätä selvitymistaisteluani olen nyt ajatellut purkaa täällä blogissani. Vapaasti saa kommentoida, arvostella ja kiitellä. Tiedän, etten ole yksin.