Hmm...tutkiskelen itseäni. Olenkohan vielä shokissa? Onkohan minun helvettini vielä odottamassa nurkan takana? Miksi mä en juuri nyt pysty tuntemaan mitään muuta kuin vihaa ja inhoa niin rakasta SR:ää kohtaan? Miksi mä en pysty enää mitenkään päin näkemään sitä herttaista ja rakastavaa ihmistä, sinä ihmisenä johon aikanaan tutustuin? Miksi mielikuvat siitä saa mut tuntemaan kylmiä väreitä, ihan puistattaa? Miksi mä tunnen kiitollisuutta sitä kohtaan, se vapautti mut tästä kahleesta?

On niin ihmeen rauhallinen olo. Olen tänään koko päivän puinut tätä asiaa tavalla tai toisella, eri tahojen kanssa. Selvää on, että tunteet SR:ää kohtaan ovat vielä syvällä, ja alkuhämmennyksen jälkeen, kun aika alkaa taas kultaamaan muistoja, ikävä ja suru iskevät täysillä. Silti juuri nyt tuntuu siltä, että SR on tehnyt mulle tietämättään suurimman mahdollisen palveluksen. Näyttämällä sen puolen itsestään, mitä mä en koskaan aikaisemmin ole joutunut näkemään. Sen tasapainottoman ja onnettoman ihmisen, joka kerjää myötätuntoa ja ymmärrystä. Sen puolen, joka saa mut yleensä juoksemaan karkuun. Ihmisen, joka yrittää viimeiseen asti oikeuttaa omat tekonsa syyllistämällä muita siitä.

Ehkäpä se, että viimein sain sanottua SR:lle asioita, joita olen halunnut sanoa monta vuotta, helpotti. Se kauhea paakku sisältäni on lähtenyt murenemaan. On se siellä vielä, en kuvittelekaan, että selviäisin näin helposti. Mutta kuitenkin, pienin palasin se sieltä lähtee. Ja sinä päivänä, kun se viimein on kokonaan poistunut musta, mä julistan olevani vapaa. Jonain päivänä haluan vielä rakastaa, en enää halua uskoa olemattomaan. Se, onko minusta siihen, onkin toinen juttu, mutta nyt viimein ymmärrän, että olen ollut ripustautuneena unelmaan, ollut ihan sokea todellisuudelle.

Ja sen tiedän, että enää SR ei pysty mua loukkaamaan mitenkään. Sekin helpottaa. Että tietää, ettei ole enää mitään, mitä se voisi tehdä, että havahtuisin. Tai olisi...se, että se haluaisi vielä mut elämäänsä olisi ehkä se suurin loukkaus.