Hassua, heräsin aamulla, ja huomasin nukkuneeni todella sikeästi. Unen tuloakaan ei ole tarvinnut kauaa odotella.

Kuulostelin omia tuntemuksiani, ja kyllä, pieni ikävä läikähdys tuntuu vielä rinnassa, ja kurkkua kuristaa. Mutta kuitenkin olo on monin verroin parempi, kuin eilen. Luulen, että auttoi hurjasti itseäni, kun sain viimein sanottua SR:lle tuon viestin muodossa sen, mitä olen aina ajatellut, mutten koskaan uskaltanut hänelle sanoa. Sen, että enpä oikeastaan koskaan ole saanut tuntea olevani kokonainen hänen kanssaan.

Odotettavissa oli, ettei SR kykene enää vastaamaan viestiin mitään, ja hyvä niin. Joko mielipiteeni on hänelle yhdentekevä, mitä epäilen kaikesta huolimatta, tai sitten hän ei kykene käsittelemään koko viestiä.

Outoa on tämä tuntemani katkeruus. Jotenkin olen todella vihainen siitä, että SR niin täysin sivuutti minut lyhyellä sinkkukaudellaan. Ettei hän oikeasti antanut sitä mahdollisuutta, että olisimme nähneet mihin elämä olisi meidät vienyt. Ilmeisesti hän ei koskaan välittänyt tarpeeksi, sen hyväksyminen on melko kivuliasta.

Ehkä meille naisille on pahin mahdollinen loukkaus jäädä toiseksi. Se, että joku muu ohittaa sinut tärkeysjärjestyksessä on liian iso pala nieltäväksi. Varsinkin, kun ihan oikeasti on joskus kuvitellut olevansa toiselle koko maailma. Vaikeaa on todeta olleensa vain joku, muiden joukossa. Autsh....