Tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, että ystävä vuosien takaa soitteli eilen. Kyseessä on siis mies, jonka kanssa oltiin paljonkin tekemisissä (töiden kautta, jälleen!) muutama vuosi sitten, ja johon olin jossain vaiheessa ihastunut ihan kunnolla. Juttu ei koskaan edennyt millekään asteelle, vaikka ihastus olikin molemminpuolista. Mutta olin itse silloin vielä suhteellisen onnellinen parisuhteessani, ja mies oli tahollaan naimisissa. Pikku hiljaa ihastus hiipui, oikeastaan loppui minun puoleltani siihen, kun vaihdoin työpaikkaa ja SR tuli kuvioihin. Ystävyys tähän mieheen kuitenkin säilyi vahvana, ja edelleen koen, että hän on yksi hienoimmista tuntemistani ihmisistä. Tämä tapaus on juurikin sellainen mies, johon en ikinä olisi eläissäni kuvitellut ihastuvani, mutta ihmisenä hän on mahtava. Edelleenkin. Ns. kaikki palikat kohdallaan, vaikka melkoista alamäkeä kai hänen elämänsä on ollut eron jälkeen. Nyt hiljattain hän oli muuttanut tyttöystävänsä kanssa yhteen, ja tuntui, että elämä oli tasaantunut hänen kohdallaan.

Tänään mies siis soitti uudelleen. Olin juuri vienyt pojan siskolleni, ja ajattelin siis viettää kivan koti-illan leffojen ja hyvän syötävän parissa. Kuitenkin kävi niin, että tuo mies siis soitti, ja pyysi yhdelle oluelle kanssaan. Sanoin, etten oluesta välitä, mutta kahvilla voin tulla käymään. Mies sanoi, että nyt hän tosiaan tarvitsee ystävää, ja kuuntelijaa. Menin siis kahville, juteltiin niitä näitä. Kävi ilmi, ettei mies ollut kovin tyytyväinen tuoreeseen avoliittoon, jota siinä sitten puitiin ja vatvottiin. Mies kysyi, voisiko yöpyä luonani. Jotenkin ajatus ei huvittanut, mutten kehdannut kieltääkään. Tässä sitten keittelin glögit, ja juteltiin niitä näitä. Sain kuulla olevani ainoa ihminen, jolle hän nyt pystyi soittamaan. Kertoi, että usein, ns. hädän hetkellä tulen hänen mieleensä, ja usein ajattelevansa minua. Sanoi myös, että seurani on aina rauhoittanut, vaikka minkälaiset murheet muuten painaisivat.

Mies kertoi, ettei ollut nukkunut kahteen yöhön lainkaan, että ei vaan saa nukuttua. No, nyt onneksi jo kuorsaa tuolla pojan huoneessa, mutta mä olen ihan ymmälläni. Kaikki meni niin hyvin tuohon nukkumaanmenoon asti, sitten alkoi se ehdottelu. Että "tulisitko tähän viereen, olisi niin kiva, kun joku olisi siinä kainalossa". Kieltäydyin kohteliaasti, ja onneksi mies sen uskoi. Ei vaan mitenkään enää sytytä siinä mielessä. Ihana tyyppi, mutta vain ystävänä. Mutta jotenkin nuo sanat jäivät soimaan korviin: "olisi niin kiva, kun joku olisi siinä kainalossa". Täsmälleen samoin sanoin SR pyysi minua viereensä nukkumaan tässä taannoin. Jotenkin nyt vaan otin itseeni tästä. Olenko tosiaan vaan "joku", jonka voi kutsua luokseen, kun muu maailma potkii päähän. Se Äiti Teresa taas, joka hoivaa ja huolehtii, ja jonka voi hyvillä mielin taas nakata pois seuraavan aamuna. Koska eihän Äiti Teresa loukkaannu siitä. Eihän häntä tarvitse kohdella ihmisenä, vai mitä? En ole oikeasti vihainen noille miehille, vaan itselleni. Että minkä helvetin takia olen tehnyt itsestäni tällaisen. Miksi mä olen kaikkien mielestä niin hyvä tyyppi? Miksi kaikki ovat valmiita ottamaan, mutta kukaan ei ole valmis antamaan? Kuinka kauan jaksan vain antaa?

Huh, menipä katkeraksi tuo kirjoitus, mutta siltä tosiaan välillä tuntuu. Tuntuu, että sitä on vaan sellainen poisheitettävä hyödyke, jonka voi kaivaa naftaliinista, silloin kun siltä tuntuu, ja taas unohtaa saman tien. Ehkäpä pitäis osata olla kiitollinen, että on sellainen ihminen, joita ystävät ja muut ihmiset eivät pysty unohtamaan, ehkä mä olen niiden kirous. Mutta milloin mä saan sen "jonkun" kainaloon, kun on yksinäistä? Milloin se "joku" oikeasti huomaa, että minäkin olen ihminen, jolla on tunteet?

Pahaa pahaa vuodatusta...iik. No kyllä tää tästä taas, kun aamu valkenee :)