Onpa taas tänään haikea päivä. Adrenaliini on ollut korkealla monta päivää, ja nyt on selkeästi laskusuhdannetta taas.

Selailin vanhoja sähköposteja, olen vielä säästänyt kaikki parin vuoden takaiset kirjoitukset. Itkuhan siitä meinasi tulla. Miten rakastettu sitä onkaan joskus ollut? Miksei niitä silloin osannut arvostaa? Niin kaunista, ja näin jälkikäteen niin surullista. Miksei kaikki voinut olla toisin?

Silmiin osui myös viimeisin "erokirjeeni" SR:lle, laitan sen tähän koko maailman nähtäväksi. Samoin kuin vastauksen.

"Moi,

 alkuun ensin pitää pyytää anteeksi, että tästä tuli näin pitkä. Anteeksi myös siitä, että joiltain osin rivien välissä saattaa olla aistittavissa itsesääliä, tai katkeruutta, se ei kuitenkaan ole tän  itse tarkoitus, eikä ainakaan ole tarkoitus, että sä tunnet jostain sanotusta tai sanomatta jättämisestä minkäänlaista syyllisyyttä. Jostain syystä mulla vaan on tarve kertoa sulle mun ajatuksia ja tuntemuksia tästä vuosien varrelta. Toivon, että luet tän ajatuksella, tietenkin, mutta siltikään en halua, että vastaat tai kommentoit mitään siksi, että haluaisit mulle paremman olon tai muuta. Saat tietenkin, mutta en tosiaan kaipaa mitään lohduttelua tai merkityksettömiä sanoja.

Mutta asiaan....

Mä itkin tänään ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Johtuisko siitä, että vihdoin tänään mä ymmärsin tän kaiken lopullisuuden. Tänään vasta mä suostuin ymmärtämään, että ihan oikeasti sä et enää halua kaveruutta enempää. Heh, mä tiedän....kun en mäkään halua mitään enempää. Tai haluan ja en halua. Kuvastaa paljon just sitä, mitä mä olen monesti miettinyt. Mitä mä haluan ja keneltä?

Jos mennään ajassa paljon paljon taaksepäin, kohta kolme vuotta sitten, 10.12.2004 mullisti paljon asioita mussa henkisesti. Mä tapasin ihmisen, joka otti paikkansa mun sydämessä. Sille ihmiselle tuskin olis ollut sijaa, jos asiat muutoin omassa elämässä olis ollut tasapainossa tai hyvin. Niin ei ollut, ja kohtalo päätti, että mä tapaisin sut, siis tapaisin siinä tietyssä merkityksessä. Oltiinhan me jo tavattu ennen sitä. Voin varmasti syyttää itseäni siitä, että annoin jutun jatkua, vaikka alkuun jo oli kaikkien vastoinkäymisten takia selvää, että tässä ei hyvin kävis. Ja nähtiinhän tässä paljon  pahaa, kaiken sen mahtavan ja hyvän keskellä. Joku vetovoima sussa vaan oli, mikä ei laskenu otettaan musta, ja sama toimii edelleen. 

 Ehkä mä olin hämmentynyt omista tunteistanikin, en muista, että kukaan ihminen aikaisemmin olis koskettanu mua saman lailla. Mä muistan  joskus ajatelleeni, että jos rakastaminen tuntuisi tältä, mä en haluais luopua tästä tunteesta, enkä tästä ihmisestä koskaan. Senkin takia nää kyyneleet valuu silmistä, tuntuu kuin repis palan itteensä irti. Vasten omaa tahtoaan on pakko päästää irti. Just nyt mä pelkään, että mulla menee kauan, ennen kuin tää oikeasti on ohi, henkisesti. Senkin takia mun on parempi olla tapaamatta sua.

Jostain syystä mä olen viime aikoina miettinyt sua paljon, vielä enemmän kuin yleensä. Normaalielämässä meni kuitenkin joskus jopa päivä tai kaks, etten ehtinyt miettiä mitä sulle kuuluu. Tai miettiä, että hymyiletkö sä siellä jossain.

Mun on vaikea ymmärtää, miksi mä en enää herätä sussa niitä samoja tunteita kuin ennen. Siis tiedän ja tajuan sen, mutta itselle se on vaikea myöntää.On helvetin vaikee olla nöyrä, ja tunnustaa itselleen, ettei sittenkään riittänyt sille toiselle. Että tuli jotain, joka tappoi sen yhteyden, jonka mä luulin säilyvän ikuisesti. Ja mä muistan ne ekat kerrat sun broidin luona, kun sä sanoit mulle sanoja, joita mä en ikinä unohda. Mä haluaisin tietää, mikä sun rakkauden (tai jos se nyt ei ihan sitä ollut, niin sen välittämisen) tappoi. Minäkö? Vai olosuhteet? Miksi sä et enää yhtäkkiä tuntenutkaan olevas oikeassa paikassa mun kanssa? Ja suurimpana kysymyksenä mun mielessä on se, että miksi mä en ole pystynyt siihen. Miks mä en ole pystynyt unohtamaan sua? Nää on siis kaikki retorisia kysymyksiä, mä en ehkä kestäisi kuulla niitä vastauksia sittenkään.

Mä olen myös miettinyt, miten paljon mäkin olen varmasti sulle pahaa mieltä aiheuttanut. Olen aiheettomasti kiukutellut sulle siitä, ettei sulla ollut mulle aikaa. Mä olen loukkaantunut sulle aiheettomasti siitä, etten ole ollut sulle enää niin tärkeä. Miten lapsellinen  ihminen onkaan omassa itsekkyydessään. No, nuo tuskin ovat syitä mihinkään, mutta jälkikäteen on helppo huomata omat virheensä.  

Nyt, sen jälkeen kun sä erosit, tilanne ehkä muuttui. Ei niin, kuin sä  luulet, en mä edelleenkään usko, että meillä oikeasti olis ollut tulevaisuutta. Tai olis voinut olla, jos olis ollut riittävästi tahtoa asiaan, mutta mä en nyt tarkota sitä. Mä tiedän myöskin, että ero on kova paikka aina, oli se kuinka oikea ratkaisu hyvänsä. Siksikään en olis halunnut siihen väliin tunkea omine ajatuksineni ja haluamisineni. Mutta silti tilanne muuttui niin, että sä et enää turvallisesti seurustellutkaan, vaan käytännössä olet vapaa. Kaikelle  ja kaikille. Ja se mun on vaikee taas itseni hyväksyä. Ajatus siitä, että sä tapaat jonkun ihmisen joskus, joka saa sun jakamattoman huomion, on mulle liian vaikee käsiteltäväks. Mietin myös, että miten sitten käy meidän "kaveruuden"? Olis niin helppoa turvautua siihen kaveruuteen, mutta silti, se ei olis oikein ketään kohtaan. Niinkuin  joskus olen sanonut, ei sellaisen kanssa voi olla kaveri, jota joskus on rakastanut koko sielullaan. Tai mä en pysty, mutta mä olenkin nainen, ehkä se johtuu siitä, heh..

Toivon oikeesti, kun niin käy että sun elämään joku tulee, että se ihminen toivottavasti tajuaa löytäneensä kultaisimman ihmisen ja osaa sitä kohdella sen vaatimalla tavalla. Mä luulen, että sun pohjimmainen sydämellisyys on iso syy siihen, miks sä et esim. vastaa kaikkiin mun vuodatuksiin. Sä et halua loukata ihmisiä. Sä et halua satuttaa kertomalla totuutta. Silti sanon, vaikka tää varmasti ärsyttää, että  mikään ei loukkaa enempää, kuin se, että ei sano mitään. Sitä tuntee itsensä niin nöyryytetyks ja arvottomaksi. Ajattelee, että miksi mä en  ole edes yhden vastauksen arvoinen.

Vielä se mun pitää sanoa, että viimeksi kun käytiin siellä Espoossa.... me oltiin röökillä siellä pihalla, sä juttelit jotain ja katoit silmiin. Siinä hetkessä mä tajusin, että ei, mä en voi jatkaa näin. Että noi samat silmät, joihin joskus hukkui, kattoo mua nyt vaan ihan tyhjinä. Ei ne nää enää Claudiaa, ne näkee vaan sen "kaverin", ihan kuin kenet tahansa. Mä ajattelin, että mä haluan lähteä tästä jutusta pää pystyssä, että mä en halua joutua siihen tilanteeseen, että alan  itkemään sun edessä. Siksikin tuli niin kiire tänään pois sieltä vakkarista. Onneks selvisin autolle asti hymyillen, kauppareissua myöten :) Hiukan helpottaa, kun sanon, että mä olen monta kertaa miettinyt, että kaipaanko mä vaan sitä tunnetta mikä sun kanssa oli?  Että kaipaanko mä vaan niitä mielettömiä hetkiä, niitä hetkiä kun oikeasti tunsi olevansa onnellinen? Ehkä mä en kaipaakaan sua, vaan niitä menneitä aikoja? En tiedä, yhtä pahalta tuntuu, oli niin tai näin.

Ja nyt, vaikka tekstiä riittäis yhden kirjan verran, on pakko sanoa  tähän loppuun, että sanoi kuka hyvänsä, mitä hyvänsä, mikään ei poista sitä, että sulla on aina oma paikka mun sydämessä. Varmasti tulee muita ihmisiä, ja ihmissuhteita, jotka nää tunteet saa joskus haalistumaan, mutta ikinä mikään ei kuitenkaan hävitä sua. Niin paljon sä kuitenkin olet mulle merkinnyt, ja usko pois, mä olisin tehnyt paljon sun vuokses. Sanotaan, että ihminen rakastuu oikeasti vaan kerran tai kaksi elämässään...sä olit ainakin se toinen niistä kerroista, toivottavasti mulle on vielä luvassa myös se toinen, ettei jäis tohon yhteen =). Ennen kaikkea, mitään katkeruutta ja vihaa ei ole, ja tuskin tuleekaan, vaikka kieltämättä se tekisi asioista helpompaa. Joskus on ärsyttävää olla näin järkevä, ja tajuta, että elämä on ja vie, ei  siihen ja sen käänteisiin loppupeleissä itse paljonkaan voi vaikuttaa, ainakaan joka asiassa. Ja mä aion olla edelleen oma iloinen itseni, vaikka hiljaa  sisimmässäni mä kaipaan sua vielä pitkään. Tai ainakin kaipaan sitä  SRää, joka joskus ajatteli samoin musta."

Vastaus

Moi

Ihan ekaks täytyy sanoa että meni monta yritystä ennenkuin sain luettua koko sun ehkä kauneimman mun lukeman kirjotuksen koskaan, ilman että ne kyyneleet sumensi koko näkökentän.

Mitään ei mun mielestä oo tapettu tai silleen ehkää olosuhtet ja kaikki se hankaluus mitä meille annetiin hinnaks niistä upeista hetkistä joita me saatiin kokee oli vaan niin rasittava kantaa että me yhdessä tehtiin sellainen päätös viime syksynä että ollaan jonki aikaa erossa ja katotaan.

Silloin mä olin ns tosi paskana ja ajattelin aikalailla kun sä sun meilissä kuvailet sun ajatuksia ja tuntemuksia Ne silmät väsy monesta syystä, mutta ei susta.

Joo meidän juttu menee historiaan sellaisena että sitä tai sua en kyllä koskaan unohda tai sitä onnen tunnetta kun sai sun kaa karata joku yö ihan omille retkille ja seikkailuille, se oli elämää parhaimmillaan, ajattele sellainen kumppani joka funtsii just ku ite ja ihan yhtä valmis tekee mitä tahansa dorkaa mitä keksittiin...

Mulla on edelleen erittäin lämpimät ( tarkoitan hyvällä) fiilikset sua kohtaan mutta vime syksyn depiksen jälkeen en vaan usko että sama taika mussa enään syttyisi, älä pliis ymmärrä väärin. Oon nääs mies ja siitä syystä tunne vammanen jolla kaiken lisäks on erittäin vaikeeta kertoa niistä tunteista joita koen, ainakin tällaisissa asioissa.

Kuinka tästä eteenpäin? Siinä joudun ehkä raukkamaisesti heittämään pallon sulle ja jään odottamaan kun tai jos joku päivä saan sulta taas kutsun sufelle tai jotain vastaavaa

En oikeen osaa laitaa ajatuksia tähän tän enempää.

Kiitos kaikesta Claudia!!!!!"

t.SR

Huhhuh, menenkin tästä hetkeksi nyyhkimään taas pahan mielen pois. Kohta taas helpottaa!