Jossain aiemmassa tekstissäni taisin mainita, ettei ero avopuolisostani ollut helppo. Jäin siis kiinni pettämisestä, ja siitä alkoi painajaismainen ajanjakso elämässäni. Ja vielä pahemmaksi kaiken tekee se, että ex kostaa poikani kautta.

Alkuun hänestä tuli super-isä, vei poikaa joka puolelle, osti tavaroita, vietti laatu-aikaa. Sitä aikaa, jota hän ei koskaan, ikinä, kuuna päivänä viettänyt pojan kanssa yhdessä asuessamme. Poika oli luonnollisesti onnensa kukkuloilla, ja isästä tuli tietynlainen jumala pojan silmissä. Nyt, kaksi vuotta tuon jälkeen isä ei enää halua tavata poikaansa. Koska pojan näkeminen kuulemma aina muistuttaa minusta, ja siitä perhe-elämästä minkä "hän minun tekojeni tähden menetti". Aivan turhaa on yrittää selittää, ettei minä ja poika olla yksi yhtenäinen ihminen, vaan kaksi täysin eri asiaa. Ja että hän satuttaa vain poikaa tällä, ja ennemmin tai myöhemmin myös itseään.

Eron alkuaikona isä manipuloi pojan uskomaan, että äiti on huono ihminen ja valehtelijapetturi. Aina palatessaan kotiin, poika oli kovin ahdistunut, ja sanoi, että isi oli taas jutellut niistä jutuista. Isä ystävällisesti, rehellisyyden nimeen, oli halunnut kertoa lapselle ihan kaiken mahdollisen, mitä eroomme liittyi. Välittämättä siitä, kärsisikö tuo syytön lapsi lopun ikäänsä seurauksista. Ei, ei mies välittänyt tehdä eroa aikuisten asioille ja lasten asioille.

Kun mies huomasi, ettei noilla keinoin voi erottaa lasta äidistään, eikä vilpittömästi saada lasta "omalle puolelleen", hän otti käänteisen taktiikan: ei tahdo tavata poikaansa enää ollenkaan. Tai vaihtoehtoisesti haluaa pojan luokseen täysin. Välillä on mennyt paremmin, ja poika on silloin tällöin käynyt kylässä (ei vahingossakaan kokonaista viikonloppua) isällään. Mitään vakio tapaamisvuoroja ei kuitenkaan ole sovittu, eli elän aina epätietoisuudessa, milloin poika on tervetullut ja milloin ei. Ja niin on luonnollisesti lapsikin.

Olin pari viikkoa takaperin Pariisissa, ja poika oli tuolloin poikkeuksellisesti isällään hoidossa. Nyt kysyinkin tulevasta viikonlopusta, ja taas on ääni muuttunut kellossa. Vanhat haavat kuulemma repeytyivät auki taas. Erosta on pian 2,5 vuotta aikaa.

Hetken taas löi tyhjää, ennen kuin tuttu alkukantainen raivo sai valtansa minussa. Siis miten se sika VOI kohdella lastaan noin? Miten se voi olla niin itsekäs, että laittaa omat etunsa (toipumisensa) lapsen edelle? Ja miten taas selitän tämän lapselle? Sydämestä kivistää taas.

Juuri nyt kadehdin niitä pariskuntia, jotka ovat aikuismaisesti kyenneet selvittämään eronsa, ja ennenkaikkea joissa yhteishuoltajuus tarkoittaa yhteishuoltajuutta. Nyt se on lähinnä minun osaltani täydellistä yksinhuoltajuutta. Joka sekin on melko rankkaa, kieltämättä.

Toisaalta, poika on elämäni valopilkku, näppärä ja fiksu lapsi. En tiedä, toisaalta tuntuu paremmalta, ettei poika joudu isänsä luo ja kuuntelemaan vuodatuksia menneestä. Toisaalta, poika menettää taas tärkeimmän mieshahmon elämästään. Oman isänsä, joka lapselle on aina yhtä rakas, ja niin saa minun puolestani aina ollakin. Kuinkahan monta menetystä pieni mies vielä jaksaa?

Toivoton olo taas.