Aamu oli aika pimeä, niin ulkona kuin mun mielessäkin. Ajattelin, etten mitenkään pysty raahautumaan töihin, ja mennä kuuntelemaan kyselyitä perjantai-illasta. Ahdisti ihan hirveästi, meinasin jo soittaa olevani sairaana. Sitten ryhdistäydyin, ajattelin, etten kyllä anna yhden pahaisen miekkosen mua lannistaa tällä tavalla. Yllättävän neutraalisti pystyinkin noihin kyselyihin suhtatumaan, eikä siitä sitten sen enempää.

Mielessä kyllä kuohuu, mieliala vaihtelee totaalisesta pimeydestä suureen valoon, jos noin vertauskuvallisesti ilmaisee. Ihan sairaasti v*tuttaa, että asiat sai näin surkean päätöksen, toisaalta taas kiittelen koko ajan jotain korkeampaa voimaa siitä, että päätös vihdoin tuli. Tietyllä tavalla joudun vähän väkisin ylläpitämään näitä vihantunteita, välillä SR meinaa luikerrella omana vanhana itsenään mun tajuntaan, mutta vielä toistaiseksi pystyn onneksi karkottamaan sen kultaisen ja ihanan ihmisen, ja palauttamaan mieleen sen oudon miehen, jonka tapasin perjantaina, ja jota en ollut enää tuntea samaksi.

Mä en vaan kyllästy ihmettelemään sitä, miten mä oikeasti olen tulkinnut niin väärin sen ihmisen tekemisiä ja toimia. Siis miten mä hölmö kuvittelin, että se haluais vielä lämmitellä tätä meidän suhdetta. Mun kaaliin ei vaan mahdu tää yhtälö, mutta ehkä niin ei ole tarkoitettukaan.

Kuten arvata saattaa, SR on nyt vaiennut iäksi,ainakin minun suuntaani. Tämäkin kuuluu sarjassamme niihin seikkoihin, joista toisena hetkenä olen toista mieltä ja toisena taas toista. Välillä olen ihan varma, että jossain vaiheessa sen on pakko vielä yrittää sanoa se viimeinen sana, toisinaan taas uskon, ettei sen kiinnostus enää riitä edes siihen. Että niin nolla mä olen sille. Mä kuvittelisin, että mä olen myös satuttanut sitä, tai ainakin kolauttanut mustelman verran. Enpä usko, että se olisi ikinä kuvitellut mun päästävän suustani asioita, joita sanoin sille. Ja vielä spekuloin ajatuksella, että se on taktisesti odottanut, että mun pahin kiukku laantuu, ja sitten uskaltautui vielä eilen laittamaan viestiä mulle. Ja että nyt se vasta hogas, että mä olen ihan tosissani. No se ja sama, mähän voin pohtia tässä maailman tappiin mitä mieltä se mistäkin on, kun kuitenkin päällimmäisenä mielessä on ajatus uudesta tyttöystävästä. Saatana. Sehän mua tässä eniten syö, toiseksi jääminen. Mitään tuskin siinä menetin, päin vastoin, mutta silti suututtaa. Olen ilmeisesti huono häviäjä......

No, ei muuta kuin päivä kerrallaan kohti kirkkaampia saleja, eiköhän tää tästä.