Voi että, selailin tässä muutamaa blogia ihan sattumanvaraisesti. Kaikkia niitä yhdisti kirjoittajan kokema syvä masennus. Toisilla oli lääkitys, toisilla ei. Yhtä kaikki nuo ihmiset pystyivät hyvin kirjoitustensa kautta välittämään sen tuskan ja ahdistuksen sisältään. Vähän taas kyllä pysäytti miettimään omaa asemaansa. Toiset tosissaan hautoo itsemurhaa, ja ihan oikeasti ne käyvät selviytymistaistelua, että jaksaisivat edes huomiseen. Että mieli ei pysty näkemään mitään hyvää enää missään asiassa, ja että helpoin keino selviytyä on siirtyminen ajasta ikuisuuteen. Ja että noille asioille ei oikeasti voi itse mitään, että se masennus on niin syvällä ja tiukassa, ettei omin keinoin pääse ylös. Että omia aivojaan pitää lääkitä, jotta ne ymmärtäisivät, ettei kaikki toivo ole menetetty. Että toivo on se, joka kuolee viimeisenä.

Huh, kylläpä olen todella onnekas ihminen. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut, ja varmasti tulee vastakin, niin ikinä en ole menettänyt uskoani huomiseen. Jostain aina kaivan sen energian, jolla tartun asioihin, ja jatkan eteenpäin. Mikä parasta, pystyn itse hallitsemaan itseäni, aivoni toimivat suurinpiirtein siten, kun niitä käskytän (jos ei huomioida joitain heikkona hetkenä kirjoiteltuja tekstareita.Esim..). Tiedän suurinpiirtein, mitkä ovat seuraukset millekin, mistä kaikki johtuu, ja mitä minä itse voin tehdä asioille, jotta olo helpottuisi. Asioihin tarttuminen on joskus työlästä, ja yllättävän pitkään ihminen kestää vaikka mitä. Ehkäpä siksi, ettei tajua elävänsä helvetissä. Mutta olen hemmetin ylpeä siitä, että minä itse olen kiivennyt ulos sieltä helvetinkuilusta, ja noussut jaloilleni, niin että voin todeta eläväni.

Ulkoisestikin asiani ovat hyvin. Mitä nyt muutama liikakilo aina kiukuttaa, mutta itsepähän ne evääni syön. Olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että olen viehättävä ja miellyttävä ihminen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Huolehdin ulkonäöstäni ja haluankin näyttää hyvältä, jos ei muuta,niin itseäni varten. Minulla on kiva pieni koti (tosin vuokrasellainen eron jälkeen, mutta oma on vielä hakusessa), ihana ja näppärä poika, kaksi uskollista saksanpaimenkoiraa (joiden kanssa jälleentapaaminen on aina yhtä riemukasta, vaikka olisin vaan vienyt roskat). Harrastus, jossa on ripaus yhteiskuntavastuuta (pelastus-, etsimis yms. humaanit toiminnot koirien kanssa), ripaus jännitystä (suojelukoira), ja pilvin pimein uuden oppimista. Minulla on hyväpalkkainen työ, missä viihdyn, ja missä ei tarvitse kuluttaa itseään loppuun, ja voi vaikka kirjoitella blogiinkin välillä. Molemmat vanhempani ovat elossa, ja aina tukenani tarvittaessa. Löytyy pikkusisko, joka kohta suunnittelee tekevänsä minusta tädin. Minulla on ystäviä, jotka tarvitsevat minua, ja tukevat, jos minä tarvitsen heitä.

Ihan oikeasti, nyt kun näitä oikein listaa, niin kyllä mulla on peruspalikat kunnossa. En ehkä elä omaa unelmaani, mutta perusnormien mukaan hyvin. En oikeastaan kaipaa sen ihmeemmin mitään. Jos nyt jotain pitäisi nimetä, niin se lämmin kainalo olisi kovin tervetullut toisinaan, ja kyllähän tässä sillon tällöin käy mielessä, että yksi pieni taaperokin elämäni mahtuisi, jos vaan olosuhteet olisivat oikeat. Ja tietenkin raha-asiat voisivat olla paremmalla mallilla, mutta ongelmat eivät siltä osin ole ikuisia, ja maksamalla ne lähtee.

Olen ihan oikeasti pahoillani kaikkien niiden masentuneiden ihmisten puolesta, jotka eivät enää näe toivonkipinää, jotka oikeasti hukkuvat omaan pahaan oloonsa. Haluaisin niin auttaa, jos osaisin.

"Ei maailmanloppua koskaan tule, sillä Australiassa on jo huominen"