Silmät ovat lyijynraskaat. Siis väsyttää ihan kamalasti, ja on väsyttänyt koko päivän. Nukuin melko hyvin, mitä nyt viimeöinen vieraani tuli aamukahdeksalta jo herättelemään. Siinä sitten kuskasin kaverin jatkamaan juhlimista johonkin, ja lähdin lenkille. Lenkin jälkeen kotiin aamupalalle, sitten vielä sänkyyn loikoilemaan. Pari tuntia nysväilyä kotona, sitten taas lenkille tuohon järkyttävään hyiseen ja tuuliseen marraskuiseen sateeseen. Puolitoistatuntia jaksoin samoilla metsässä, ja sen jälkeen lähdin äitini luo saunomaan ja syömään. Kunnon perinteinen karjalanpaisti, aah...mahtavaa. Maha pulleana lähdin ajelemaan takaisin kotiin, ja taas piti ottaa pikku levot. Vielä viimeiset pinnistelyt, käväisin vihdoin ostamassa uuden digisovittimen, ja nappasinpa siihen samalla kanavapaketin. Kyllä nyt kelpaa surffailla :). Vielä pikaiset pissitykset koirille, ja nyt olen siinä kunnossa, että voisin kaatua sänkyyn.

Nämä kelit ovat vihonviimeisiä ihmisen psyykkiselle terveydelle, ja varsinkin koiranomistajille. Monta kertaa päivässä saat lähteä kastumaan, ja tassuja kuivaillaan meilläkin kahdeksan kpl per ulkoilureissu. Eikä se edes auta, viimeistään silloin kun karva kuivuu, löytyy lattioilta sellaisia hiekkadyynejä, että Yyterikin kalpenisi. No, itsepä on valinta tehty, ja siis kestettävä. Mutta väitän kyllä kivenkovaan, että viime talvi, ja nyt tämä talvenalun irvikuva ovat olleet aika poikkeuksellisia. Ei näin märkää ole ennen ollut, vai onko? Vai kultaako aika vaan muistot tässäkin asiassa? Joka tapauksessa pimeys ja märkyys ovat nyt pahimpia kirosanoja meikäläiselle, en yksinkertaisesti siedä tätä. Ja minkä voin asialle? Nada. Joten siis siedän ja kärsin :)

No, päätä pystyyn vaan. Ja muuten, tänään on jo kolmas päivä peräkkäin, jolloin SR ei ole pystynyt ujuttautumaan ajatuksiini. Ei ikävän merkeissä, eikä edes hyvien ajatusten merkeissä. Se ihminen on haihtunut mun päästä nyt johonkin. Mutta ei hätää, eiköhän se sinne vielä tiensä löydä. Vähintään ottamalla itse yhteyttä jossain odottamattomassa tilanteessa. Joka tapauksessa nautin tästä. Kolmeen vuoteen en ole muuta tehnyt kuin vatvonut SR:ää. Kolme päivää ilman tuntuu satumaiselta. Poikakin sanoi tuossa, että "sä olet ollut ihan hirveän kiva mulle äiti, sä et äksyile enää yhtään". Vitsi, että lämmitti sydäntä. Niin se varmaan on, että kaiken sen stressin keskellä ei vaan ole pystynyt kunnolla edes näkemään omaa ahdistunutta käyttäytymistään.

Toivottavasti tämä olotila kestäisi mahdollisimman kauan. On niin ihmeen hyvä olla.