EDIT:

Laitoin juuri viestin SR:lle. Sen kuuluisan viimeisen, joka kuului näin:

Mä laitan vielä viestin, mutta älä pelkää, en aio sua alkaa ahdistelemaan. Kerron vaan mitä ajattelen, sanotaan nyt vaikka ne viimeiset sanat. Mua loukkaa ihan helvetisti, että sä sanot mua spesiaaliksi. Se ei ole ikinä näkynyt missään. Koskaan sä et ole halunnut laittaa mua minkään asian edelle, mä olen ollut aina se kuuluisa kakkonen sun elämässä. Ja sen mä olen kestänyt, koska mä luulin, että jonain päivänä meistä vois tulla jotain. Että kaikki se mitä käytiin läpi, joskus palkittais. Mutta sä et halunnut antaa sitä mahdollisuutta. Joten se siitä spesiaalista. Just nyt mä olen vihainen ja katkera elämälle, mutta siitä huolimatta, mä en enää halua olla mitään sulle. Eikä se taida edes olla mun haluista kiinni. Ei millään pahalla ja toivottavasti ymmärrät. Oikeesti, sä olet ansainnut onnen, toivottavasti se kestää.

Hiukan katkeraa tilitystä, mutta helpotti. Ja voin olla 100% varma, että tuohon ei tule enää mitään vastausta. Ensimmäinen askel kohti uutta elämää on nyt otettu.

Juuri nyt on niin saamarin yksinäinen olo. Pää on ihan tyhjä, ja kroppa on turta, eikä äskeinen iltalenkkikään tuonut parannusta asiaan. Mä taidan oikeasti olla ihan totaalisen hajalla. Mä luulen, etten mä ole kokenut tällaista aikaisemmin. Mä olen elämäniloinen ja positiivinen ihminen, ja silti musta tuntuu nyt, etten mä jaksaisi olla. Ettei täällä ole mitään mulle enää. Säikähdän itse noita ajatuksiani. Mullahan on vaikka mitä, mitä monella ei ole. Mulla on aivan ihana poika, joka tarvitsee mua vielä monta vuotta. Mulla on kaksi koiraa, joille olen kaikki kaikessa. Mulla on harrastuksia, joista pidän, ja työpaikka, jossa maksetaan hyvää palkkaa pienellä työllä. Mulla on hyviä ystäviä, ja mun sosiaalinen verkosto on laaja. Olen yleisesti varsin pidetty henkilö, minun kanssa on helppo tulla toimeen. Asiakkaat pitävät minusta (SR:kin on asiakas, jotain ehkä opin tästä tulevaisuutta ajatellen...ei enää ikinä työjohdannaista suhdetta. Ei ikinä!).

Mulla on ihanat vanhemmat, jotka välittää musta. Mulla on sisko, jolle olen tärkeä ja läheinen.

Paljon syitä nostaa leuka pystyyn, ja kohauttaa olkapäitään eiliselle ja jatkaa eteenpäin. Toivoisin vaan, että juuri nyt ei tarvitsisi olla yksin. On niin sairaan vaikeaa pitää tämä kaikki sisällään. Nyt haluaisin, että minulla olisi sydänystävä täällä, jolle kertoa kaikki paha olo (sydänystävä viettää juuri iltaa varatun miehensä kanssa...).

Mulla on jotenkin niin lyöty ja jostain syystä myös nöyryytetty olo. Mä olen vihainen, ettei mulle annettu mahdollisuuttakaan kokeilla SR:n kanssa oikeaa seurustelua. Että mua syytetään siitä, että mä olen jättänyt hänet, vaikka olosuhteet olivat minun kannaltani sellaiset, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Mä olen vihainen siitä, etten mä olekaan enää tärkeä jollekin, joka merkitsee mulle enemmän kuin mikään muu. Suututtaa, kun ei voi kertoa sille toiselle, miten pahalta nyt tuntuu. Kiukuttaa, kun en voi soittaa ja sanoa, että mulla on ikävä sua, tulisitko tänne? Vielä enemmän harmittaa, kun leikittelen ajatuksella, että kysyisin. Koska tiedän mikä olisi vastaus.

Mun tekee mieli itkeä, ja itku ei tule. Mä haluan itkeä tän paineen ja tuskan ulos. Mä haluan, että tää olo menee nyt pois. Miten mun elämästäni tuli näin hirveä????